Ensikosketuksia softaukseen
Kello on aamu kahdeksan ja vatsaa jännittää. Olisiko pitänyt kerrata, miten metsässä selvitään, jos jään harhailemaan eksyneenä vuorokausiksi? Sängyllä odottaa kasa varusteita, joista osassa näyttää olevan armeijakuosia menneiltä vuosilta. Ja pelottava naamari, joka päällä on vaikea nähdä, kuulla tai hengittää. Erinomainen varuste tuntemattomaan ympäristöön siis!
Tänään lähdemme Annin kanssa kokeilemaan airsoftausta. Siis sitä lajia, missä tetsataan metsässä ja vältellään kuulasadetta. Fiilikset ovat sekoitus innostusta ja pelkoa. Päällimmäinen pelko on varmasti kipu. Ja rehtinä kakkosena pelko siitä, etten tiedä mitä tehdä ja jään pelaajien mieleen vierailevana naisena, joka ampui omia joukkuelaisia pitkin metsiä. Niin ja kiljui. Meillä ei ole Annin kanssa aavistustakaan, mitä tuleman pitää tai miten asetta edes pidetään kädessä.
Helppoa tästä kuitenkin tekee se, että varusteet saatiin mukavasti Tradesoftilta. Valmiissa paketissa oli housut, takki, naamari, ase ja biohajoavia kuulia. Pääsemme pelipaikalle Häämäkeen ja availemme vuokra-aseiden laatikoita ujosti. ”Näitä kuulia voi siis vaan levitellä tänne metsään? ”Onko tää jo toiminnassa? ”Mitä jos mä ammun sua vahingossa?” Jälkeenpäin selviää, ettei aseissa ole edes akkuja vielä paikallaan – saatikka kuulia.
Paikalle valuu eri-ikäisiä miehiä ja jopa yksi nainenkin meidän lisäksi. Ikähaarukka on mieletön, löytyy parrakkaita miehiä ja nuoria poikia. Löydämme pelipaikan offgame-alueen, jonne voimme jättää tavaramme, ja apuakin löytyy heti! Ystävällinen heppu saattaa meidät lajissa alkuun kertomalla miten ase toimii ja yleisiä sääntöjä. Paikalla on jopa erillinen harjoittelualue, jossa ammutaan hirvellä ratsastavaa punaista teletappia. ”It’s a communist Teletubby”, heppu sanoo ja hymyilee.
Pelin alku muistuttaa kovasti liikuntatuntia. Jengi seisoo toiveikkaana puolipiirissä, kun kapteenit valitsevat pelaajia joukkueisiin. Saamme pelimuotoihin aina hyvän ohjeistuksen ja pelin kriittiset paikat näytetään kartalta. (Vinkkinä ekakertalaisille: kartasta kannattaa napata kuva, niin ei ole yhtä eksyksissä metsikössä). On tukikohtia, lippuja ja re-spawn-alueita (uudelleensyntymisalue). Joukkueet merkitään hihanauhoilla. Eräs pidemmän aikaa pelannut mies neuvoo aina miettimään hetken ennen ampumista, sillä esimerkiksi hihamerkkiä voi olla hankalaa nähdä.
Pääsemme vihdoin asiaan. Peli huudetaan alkaneeksi, ja joukkue hajaantuu syksyiseen metsään. Varmistelen omaa asettani ja muistelen saamaani kolmen sekunnin ohjetta. Ylhäällä saa olla maksimissaan kolme sekuntia, sitten kannattaa mennä maihin tai polvilleen. Pomppoilen ylös alas hämärässä metsässä ja otan tuntumaa maankamaraan. Adrenaliini virtaa, ja jokainen risun raksahdus tuntuu sotatilanteelta. Nopeasti selviää, että vihollinenhan voi periaatteessa tulla mistä suunnasta tahansa ja pyörin paikallani ympyrää pienessä pusikossa. Sitten se tapahtuu. Pieni kuula matkaa luokseni kuusikon läpi ja osuu takkiini pienen rasahduksen saattelemana. Ei kipua. Ei mitään. Vain pieni rasahdus. Jään tuijottamaan minua ampunutta pelaajaa epäuskoisena. ”Suhun tais jo osua?” pelaaja huudahtaa metrien päästä, mutta tähtää edelleen. Nostan käteni nopeasti ilmaan, ettei kuulia tule enempää ja huudan: ”OSUMA!”. Taivallan respawnaus-alueelle hyvillä mielin, pelko kivusta taisi olla aika olematon. Onneksi elämiä on päivän peleissä loputtomasti, kunhan jaksaa hölkätä edestakaisin metsässä. Elämänhakureissuilla on myös loistava mahdollisuus tiimiytyä muiden pelaajien kanssa uudelleen superhyökkäyksiä varten.
Pelin vaikeutta ja toisaalta viehätystä lisää se, että joukkueiden on todella vaikeaa pelata niin sanotusti yhteen. Joukkuelaiset hajaantuvat useisiin suuntiin ja pelistä tulee hieman kaoottista. Kuka oli omassa joukkueessa? Missä piti käydä hankkimassa uusi elämä? Ensikertalaisena pelitilanteiden lukeminen oli varsin vaikeaa ja keskityin lähinnä elossa pysymiseen ja ninjailuun ja… noh, tietysti muiden ampumiseen! Siksihän tänne tultiin.
Softauksen abc:n ensikertalaiselle voisin nimetä näillä sanoilla: Always Be Cowarding. Kun viettää tarpeeksi aikaa maankamarassa ja kärsivällisesti etenee maastossa, niin pääsee lopulta kiinni pelin ytimeen: salakavaliin yllätyshyökkäyksiin. Näin saat enemmän peliaikaa ja vähemmän kuulaniskuja. Kyki puskissa matalalla ja kärky uskaliaita pelaajia. Niin ja jos aikaa on kulunut tuhottomasti mutta kuulia ei näy, peli on luultavasti jo loppunut.
Pelien jälkeen menimme Annin kanssa luonnollisesti purkamaan kokemusta ja vertailemaan mustelmia viinilasien äärelle. Kaiken kaikkiaan olimme aivan myytyjä. Peli on uskomattoman hauska ja adrenaliinintäyteinen urheilumuoto. Peliporukka VSS ry:n Häämäessä on älyttömän vastaanottavainen ja järjestelyt erinomaisia. Suuri kiitos kaikille häämäkiläisille!
Jos et ole vielä kokeillut, mutta haluaisit, kannattaa vain rohkeasti vuokrata romppeet ja suunnata Häämäkeen lauantaipeleihin!
Ps. Hanskat ehdottomasti mukaan 😉
Kuvat ja teksti: Ilona Molin
Innostuitko?
Jos olet aloittelemassa airsoftia, kannattaa tutustua toiseen artikkeliimme ”Aloittelevalle softaajalle”. Artikkelissa kerrotaan, mitä varusteita tarvitset harrastuksen aloittamiseen sekä esitellään airsoftia lajina.
